Heräsin aamulla siihen, että talviaamun aurinko paistoi silmiini. Katsoessani ulos ikkunasta, huomasin pilvettömän taivaan Seattlen yläpuolella. Oli tulossa kaunis päivä. Puin päälleni hupparin ja farkut ja harjasin pitkät pronssinpunaiset hiukseni.

 Asun yksin pienessä asunnossani, kymmenen kerroksen talon kuudennessa kerroksessa, minulla on makuuhuone, pesuhuone ja olohuone, keittiö on erotettu olohuoneesta valkealla marmori tasolla.

 Suuntasin keittiöön aamupalalle. Tein itselleni leivän ja otin appelsiinimehua jääkaapista. Jääkaapin valo ei mennyt päälle ja ajattelin lampun vain palaneen loppuun. Minulla on tänään vapaapäivä töistäni paikallisessa kahvilassa, joten voin rentoutua. 

Menin istumaan sohvalle ja laitoin television päälle. Kummakseni huomaan, ettei se kuitenkaan mene päälle. Kävelen valokatkaisijan luokse ja koetan laittaa valoja päälle. Ne eivät syty. Kierrän ympäri asuntoani, kaikkien sähkölaitteiden luona, mutta asuntooni ei tule sähköjä. Mietin mistä kummasta se voi johtua, olenhan maksanut sähkölaskun toissa päivänä.

 Päätän lähteä käymään taloyhtiön omistajan luona ylimmässä kerroksessa. Laitan kengät jalkaani, otan avaimet mukaan ja suljen oven. 

Käytävä on aavemaisen hiljainen, mutta valoisa, sillä sen vasemmalla puolella on monta suurta ikkunaa. Kävelen ensin hissin luokse, mutta siinäkään ei ole sähköjä. 

Mietin, että ongelma on koko talon laajuinen, ei vain minun asunnossani. Kävelen portaiden luokse, kun kuulen vaimean naisen huudon kahta kerrosta alempana. Päätän mennä vilkaisemaan asiaa, joten kävelen portaille, jotka vievät alas. 

Yritän olla mahdollisimman hiljaa, jottei kukaan kuulisi minua, kun hiivin portaita pitkin. Kun saavun neljänteen kerrokseen, huomaan veriroiskeita lattialla ja suuret, veriset kynnenjäljet seinällä. 

Minua oksettaa ja kylmää. Veren metallisen, ruosteen suolaisen hajun voi haistaa ilmasta. Minua ahdistaa ja tunnen pelon hiipivän selkääni pitkin, nostattaen ihokarvani pystyyn. 

Ryntään juoksuun, minun on päästävä pois tästä rakennuksesta. Mutta juuri kun olin juoksemassa kolmannen kerroksen käytävää pitkin, liukastun johonkin. Luultavasti se on vain vettä, mutta alas katsoessani jähmetyn. Liukastuin vereen. 

Maassa on suuri verilammikko, seinillä roiskeita ja taas samoja suuria pedon kynnenjälkiä. Minua kylmää, vaikka käytävällä on ihan lämmintä. 

Jatkan matkaani käytävää pitkin kohti portaita, joista pääsee alas toiseen kerrokseen. Kengistäni jää verisiä jälkiä käytävän lattialle. Katson yhdestä käytävän ikkunasta ulos, koska ulkona on alkanut kerääntyä pilviä auringon eteen käytävä alkaa hämärtyä. 

Pinkaisen juoksuun, juoksen portaat alas ja toisen kerroksen käytävää pitkin, kunnes huomaan viisi vuotiaan pojan, joka itkee. Menen hänen luokseen ja kosketan hänen olkapäätään, samalla kun kysyn, mikä on vialla. Poika kääntyy ympäri itkien ja huutaen äitiään. 

Pyydän häntä tulemaan mukaani, pois tästä kirotusta rakennuksesta. Poika suostuu tulemaan mukaani ja lähden kävelemään hänen kanssaan kohti portaita ensimmäiseen kerrokseen. 

Kun olemme portaikossa, on hyvin hämärää, kun huomaan verisiä kädenjälkiä seinillä ja osa yhdestä portaasta on lohjenneena alemmilla portailla. Kynnenjälkiä on täälläkin. Otan pojan syliini, kun kuulen verta hyytävän kirkaisun alimmasta kerroksesta. Poika alkaa itkeä sylissäni entistä kovempaa ja pelkään pedon kuulevan itkun. 

Haistan veren lisäksi jotain muuta, aivan kuin happoa. Poika juoksee portaita alas suoraan happoon, joka täyttää alimman käytävän. En pysty tekemään mitään pelastaakseni pojan. Tiedän, että minun on päästävä pois tästä rakennuksesta.

Teen sydäntä särkevän päätöksen jättää pojan ruumiin, sillä tiedän aivan varmaksi, ettei hän ole enään elossa.

Päätän käyttää ylimmänkerroksen palotikkaita. Juoksen portaita ylös ja käytäviä pitkin, kunnes pääsen toiseksi ylimpään kerrokseen. 

Täällä veren haju tuntuu kaikkein voimakkaimmin, ja yksi ovista roikkuu saranoillaan, palasina maassa, täynnä kynnen jälkiä. Etenen varovasti, etten liukastuisi vereen, jota on runsaasti käytävällä. 

Kuulen suden ulvontaa kauempaa, ehkä kolmannesta kerroksesta. Kun pääsen portaisiin, jotka johtavat kymmenenteen kerrokseen, alan epäillä päätöstäni. Jatkan siltikin eteenpäin, sillä täältä on päästävä pois hinnalla millä hyväänsä. 

Hiivin portaita ylöspäin, kenenkään ei tiedetä käyneen ikinä ylimmässä kerroksessa, jopa hissiin tarvitsee avaimen ja pääsykoodin, sinne mennessä. Myös kaikki ikkunat on tummennettu. Kaikki arvelevat sen olevan taloyhtiön omistajan yksityinen sviitti. 

 Portaikko on kolkko ja sen jyrkemmällä puolella palaa soihtuja. Portaikon päässä on painava tammi-puuovi. Ovessa on pääkallon muotoinen kultainen kolkutin. 

Kokeilen työntää ovea ja yllätyksekseni se raottuu. Työnnän ovea auki kaikin voimin, se ottaa voimille ja ovi narisee avautuessaan. Oven takaa aukenee pitkä käytävä, jonka ikkunat on naulattu umpeen. 

Käytävä on pimeänä, eikä siellä ole tietoakaan sähköisistä valoista. Käytävää valaisee himmeästi muutama soihtu, joista riippuu hämähäkin seittiä. Joka paikka on pölyssä ja ilma haisee ummehtuneelta. 

Kauimpana, käytävän päässä on toinen tammiovi. Se on suurempi kuin ensimmäinen ovi, sekä se on hyvin vanha ja näyttää siltä kuin sitä ei olisi aukaistu viiteen sataan vuoteen. Kävelen käytävää pitkin, varoen hämähäkin seittejä, sekä metallisia haarniskoja, ja aseita, joita on käytävän varrella. 

Pääsen suurelle ovelle, ja kokeilen avata sen. Käytävän läpi kulkee viima, jonka mukana ovi liukuu hyvin hitaasti, mutta karmivan äänettömästi auki. Oven takana on hyvin pimeä huone, jonka kaikki ikkunat on naulattu umpeen vielä tiukemmin, kuin käytävällä olevat. Huoneessa ei ole mitään valon lähdettä, joten otan yhden puusoihduista, joita on käytävän varrella. 

Menen huoneeseen sisään ja tutkin sitä soihdun valossa. Huone on hyvin korkea, suorakulmion muotoinen ja sen molempia pitkiä sivuja täyttävät massiiviset tammiset kirjahyllyt, täynnä hyvin vanhoja kirjoja. Keskellä huonetta on valtava punamusta matto, sekä sohva ja kolme nojatuolia. Kaikki näyttää hyvin vanhalta ja siltä, kuin kukaan ei olisi käyttänyt niitä moneen vuosisataan. 

Kävelen huoneen halki kosketellen kirjoja, joista leijuu pölyä maahan. Kun pääsen lähelle ovesta kauimpana olevaa päätyä, huomaan tuoreen veren tiiliseinällä. Astun muutaman askeleen taaksepäin, jotta näen kokonaisuuden tarkemmin. 

Selkäpiitäni pitkin kulkee kylmiä väreitä, kun katson verta seinällä. Siinä on suurilla epätasaisilla kirjaimilla sanat:

YOU ARE NEXT...

Tunnen pelon tulvahtavan ylitseni, lukiessani tekstiä. Alan juosta kohti ovea, päästäkseni pois huoneesta. Kun olen keskellä huonetta, pysähdyn kuullessani äänen. 

Kymmenet laahaavat askeleet, sekä epäselvästi sanat; you are next, ja you must die, sekä die, like we died. Kun äänet koko ajan tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi, alan panikoida. Olen varma, että kuolisin kivuliaimmalla tavalla, mitä olemassa on. 

Tunnen kevyen tuulen viiman ja jääkylmät pedon kynnet ihollani, jotka nostattavat ihoni kananlihalle. Katson alaspäin ja näen pedonkyntiset ihmisenkädet vyötäröni ympärillä. Toinen käsistä menee kaulalleni ja siitä korvalleni, pyyhkäisten hiukset sivuun, ja kuulen hiljaisen, kissamaisen pehmeän, mutta matalan äänen kuiskaavan korvaani; it won't hurt, I promise... 

Kylmä hiipii selkäpiitäni pitkin, kuin jäinen puro. Laahaavat äänet ja hiljainen puhe, kuuluvat nyt jo melkein ovelta. Tunnen kylmien kynsien silittävän poskeani, kuitenkaan satuttamatta. 

Näen ihmistä muistuttavien hahmojen ilmestyvän oven eteen. Ne näkyvät vain mustina varjoina käytävästä tulevaa soihtujen valoa vasten. Olentojen lähestyessä kylmät sormet hiipivät kurkulleni, ja kiusoittelevasti raapivat sitä, rikkoen vain ihoa hyvin kevyesti. 

Kauhu täyttää mieleni, samalla kun kynnet viiltävät kurkkuni auki. 

~

Mitä mieltä olette minun ensimmäisestä (ja aivan hirveän huonosta) tarinasta/kertomuksesta (vai laskettaisiinko tämä novelliksi???). No joka tapauksessa minä kirjoitin tämän noin 2 vuotta sitten...