[sanat: 259]

Istuimme tärisevässä junavaunussa kuunnellen rymisemistä, kun juna kiisi kohti pohjoista Iso-Britanniaa. Nojasin päätäni ikkunaan ja katselin ulos näkemättä mitään. En tuntenut muuta kuin vain Jamesin käden sylissäni, joka silitteli hitaasti jalkaani. Siriuksen ja Remuksen hiljainen puhe sekottui päässäni yhdeksi mössöksi ja työnsin sen vain nurkkaan.

Peter luki jästisarjakuvaa, jossa oli jotain hassun näköisiä hahmoja. Peter sanoi, että ne olivat supersankareita. Hän oli kertonut, että tämä yksi jota pidin erittäin hassun näköisenä, koska hän näytti siltä, kuin olisi yrittänyt pukeutua hämähäkki-pinjataksi (en tiiä miten se kirjotetaa don't judge me), oli nimeltään Hämähäkkimies. Hän ei näyttänyt ollenkaan mieheltä, jos minulta kysyttiin.

Sitten tämä peltikuutio oli nimeltään Rautamies, joka oli minun mielestäni naurettava nimi. Kuka ihme haluaisi oman supersankarinsa nimen olevan jonkun tyhmän mineraalin mukaan? Ihan hyvin hän voisi olla Femies (Fe on raudan kemiallinen merkki, heille jotka eivät tiedä). Se kuulostaa ihan yhtä naurettavalta.

Sitten on Kapteeni Amerikka, jolla on tämä kilpi. Jos ollaan rehellisiä, kun ensimmäisen kerran näin sen kilven, luulin sitä frisbeeksi.

Junamatka päättyi ja tuli kärrymatka. Ilma oli kylmää, mikä oli perseestä, koska siinä piti istua tunti liikkumatta.

Kun sitten viimein sekin kidutus oli ohi, pääsimme vihdoin linnaan lämpimään. Menimme kaikki suureen saliin kuulemaan rehtorin puheen.

"Tervetuloa takaisin Tylypahkaan! Toivottavasti teillä on ollut takananne virkistävä loma! Koulu alkaa taas heti huomenna, joten olkaa valmiina aikaiseen herätykseen!"

Se oli lyhyt puhe, mutta se oli vain hyvä, koska pääsimme syömään.

Ruoka oli taivaallista, mutta se ei voittanut rouva Potterin ruokaa. Edes jälkiruoka ei ollut yhtä hyvää kuin Mian letut.

Sitten pääsimme pehkuihin. Ei maailman kauhein päivä.